Kurpitsaa Lihattomaan lokakuuhun

Havaitsemiini villityksiin mukaan lähtevänä ihmisenä vietän Lihatonta lokakuuta. Varma ja vaivaton arkiruoka on kurpitsasosekeitto.

Taakse jäi kesä, jolloin en ehtinyt pihalle kovinkaan montaa kertaa. Alkukesällä taisin kuitenkin piipahtaa istuttamassa kaksi taimea. Niistä sikisi kurpitsanvarsimeri, joka kasvatteli itsestään kuvassa olevia mollukoita. Ne painavat noin 15kg kappale. Ehkä saamme ne syötyä jouluun mennessä.

Entisaikojen italialaiset kuulema säilyttivät kurpitsoita sänkyjensä alla. Vaikka tälläiset talvikurpitsat ovatkin hyvin säilyviä, pyrin etsimään niille talosta sängynalustaa viileämmän paikan. 

Kevään merkkejä

Kevään merkkejä ei luman alla piilottelevalta pihalta juurikaan löydy. Pakkanen on pitänyt talon lämmittäjän kiireisenä parin kuluneen viikon aikana. Öisin -30c, päivisin -15c. Onpahan saatu tehdä havaintoja kesäisen julkisivuremontin vaikutuksista huonelämpötiloihin pohjolan äärikeleissä.

Vilpolasta sen sijaan löytyi yllätys. Piharuukkujen uumeniin unohdetut edelliskevään pikkunarsissit olivat aloittaneet kasvunsa. Sisukkaat pikkusipulit saivat ryhmittäytyä komuutin päälle tallilyhdyn seuraan. Siitä niiden on hyvä kurkistella kohti talviaurinkoa.



Rea Peltolan kirjoittama "Jokanaisen puutarhakirja" tarjosi päivän mietelauseen.
"Kun on saanut rauhassa ajatella omia ajatuksiaan, voi taas paljon tyynemmin mielin kohdata maailman ja toiset ihmiset".

Ajatus tuntui niin osuvalta ja armahtavalta. Jokaisella, myös pienten lasten äidillä, on oikeus ja velvollisuus omaan aikaan. Oikeus haluta töihin. Oikeus kodin taikapiirin ulkopuoleisiin haasteisiin. Velvollisuus olla olemassa muutakin kuin lapsia varten.

Jokanaisen puutarhakirjasta iski myös mullankaipuu. Joulukuussa talvikasvimaata varten ostettu 45 litran multasäkki siirtyi pönttöuunin kupeeseen. Kertaalleen sulatettu multa oli jäätynyt yläkerran rapussa. Nyt se saisi sulaa uudelleen, jotta itämään käyneet valkosipulin kynnet pääsisivät mullan sisään.


Ja voi kuinka hitaasti multa suli! Vaan viimein irtosi maitopurkkien laitettavaksi ja sitten hellalle lämpiämään. Koska elämässäkin asiat toisinaan asiat vinksin vonksin, niin olkoon tuo kuvakin.

Kodin sydän on kierrätyskeittiö.

Vuosi sitten elimme keittiöremonttia. Uusi keittiö on osoittautunut kaiken sen työn ja odotuksen arvoiseksi, jota uuden keittiön saaminen vaati. Keittiö on muodostunut kodin sydämeksi, etenkään kun meillä ei ole varsinaista olohuonetta. - Vielä.

Parasta remontoitavassa talossa elämisessä on se, ettei kaikkea saa kerralla. Välillä on täyteisiä remonttikausia, jolloin koko muu elämä sopeutuu rakentamisen ehtoihin. Vuorostaan on myös aikoja, jolloin mitään ei tapahdu remonttirintamalla. Silloin vedetään henkeä.

Uskallan sanoa keittiötämme kierrätyskeittiöksi, vaikkei kaikki keittiössä käytetty olekaan kierrätettyä. Mutta kaikki kalusteet ovat. Kiintokalusteet purettiin tamperelaisesta kerrostaloasunnosta. Tämä 50-lukulainen kaapisto oli laatimani keittiösuunnitelman lähtökohta. Kierrätyskaapisto määritteli, minkä verran kaappitilaa keittiöön syntyi.

Ylpein olen täyspuisesta astiakaapista, jonka ostimme kuopiolaisen omakotitalon varastosta. Kaapin tuunaus oli suuri projekti. Monet radion puheohjelmat ehdin kuunnella uutta maalipintaa maalatessa. (Vanhaa maalia irrottaessa ei radionkuuntelusta ole niin väliä). Astiakaappi vastasi täysin haaveilemaani - ja viimein sain mummon vinttiin säilömät aarteet esille.




Jos keittiö on kodin sydän, niin keittiön sydän on lämmin liesi. Näin talvella liesi lämpiää meillä päivittäin. Toisinaan useastikin. Arkiaamun luksusta on laittaa tuli puuhellaan. (Paitsi jos on liian isoja puita, eikä tuli ota millään syttyäkseen. Sitten tulee puuronkeittäjällä kiire).

Mikkeliläisen purkua odottavan omakotitalon yläkerrasta Högfors 5A -valurautahella matkusti meille saadakseen uuden elämän. Sen uuni on haastanut minut opettelemaan tavoilleen: tunnistamaan sopivat lämpötilat niin ruuanvalmistukseen, kuin sämpylöiden ja leivän paistamiseen.

Keittiö valmistui pääsiäiseksi ja pääsimme blinien paistoon. Jouluaterian saimme kattaa suurelle pirttipöydälle. Pöytä on yhdistelmä kahdesta vastaantulleesta pöydästä. Kannen peittänyttä maalipintaa hiottiin jo kesällä 2006, jalkoja kai kesällä 2009. Pöydän ääressä istutaan talon peruja olevilla tuoleilla. Niitä ilmestyy vihreäksi maalattuina yksi toisensa jälkeen. - Sen mukaan tapahtuuko remonttirintamalla, vai vetääkö tuolituunari henkeä.

Hidastajan viikkoraportti osa 1.

Maanantai - "työpäivä"

Hidastaja raivostui aamulla. Liikkeelle lähtö oli taas takkuista. Lasten vaatteita ei löytynyt tai ne olivat jääneet liian pieniksi. Itsesyytöksiä aikaansaamattomasta äitiydestä - ei edes huomaa lasten kasvaneen ulos vaatteistaan!

Reippaan hoitoon- ja kouluunvientikävelyn jälkeen energia pursusi ja kohdentui jälkeläisten vaatekaapille. Liian pienet pinoon kaapin päälle odottamaan kiertoon lähtöä. Inventoinnin tuloksena tietous vaatevarojen merkittävästä hupenemisesta. Tätä siis kasvukivut teettää.

Tuumasta toimeen. Toppahousut valmistuvat nyt. Materiaalina käytöstä poisjäänyt tikkipäiväpeitto toppahousujen lämmitykseen ja pintaan Eurokankaan ale-korista hankittua ihan oikeaa, kosteutta hylkivää ulkoilukangasta. Housujen pariksi tuunataan vanhasta talvitakista hieman toimivampi - pitkää helmaa lyhyemmäksi, kiinnitysvälineet kuntoon ja pehmoheijastin rintaan.

Illalla yhdessä hiihtokouluun, jonne kaikesta kauniista slow-elämäpuheesta huolimatta tulee armoton kiire. Hiihto riemastuttaa kaikkia. Mutta sen jälkeen on taas hoppu, että ehtii nukkumaan. Paitsi ompelija, sillä toppahousut ovat vielä kesken.


Tiistai - melkein jo työpäivä

Aamulla totesimme taas yhdessä, että ehtimistä joudumme harjoittelemaan jatkossakin. Väsytti, joskin mieli hyvä. Lapsi riemuitsi uusista ulkovaatteistaan. Aamuiselta kävelyltä (hoitoon&kouluun) palasi kotiin, koska teen työtä kotona. Edelleen väsytti, enkä voinut vastustaa ihan vain pieniä nokosia.

Heräsin tunnin kuluttua. Palelin ja kroppa kihisi. "Nyt jumankauta hommiin!" Voi kuinka hyvää tekeekään uni kesken työpäivän (tai vaikka ihan alkuunkin...). Energisenä ja voimaantuneena asetuin tietokoneen ääreen ja ryhdyin tulokselliseen työhön.

Josta havahduin myöhään iltapäivällä, kun piti olla jo lapsia hakemassa. Kiiruhdin, niin minä hitaan elämäntavan kannattaja; minä kiiruhdin kohti yhteiskunnan tarjoamaa äitien ansiotyöhön vapauttaa järjestelmää nimeltä päiväkoti.

Illalla tein lumitöitä. Niitä tänä talvena on riittänyt. Myöhemmin valmistin päivällistä, josta tuli hyvin maukasta. Tuli rätisi puuhellassa. Lapset leikkivit sovussa. Selailin sisustuslehden uusinta numeroa. Voi tätä kotoilun onnea.


Keskiviikko - todellinen työpäivä

Että ollaankin hyviä. Ehtimisharjoitukset eivät ole menneet hukkaan. Minäkin työn kimpussa ennätyksellisen aikaisin.

Työn alla olevasta suunnitelmasta on tulossa loistava. Koen onnistumista (työhyvinvoinnin edellytys) ja nautin työstäni. Suunnitelma myös valmistuu tämän työpäivän aikana. Sekin tuntuu hyvältä. Työpäivään sisältyy myös ylellisyys: lounas yhdessä puolison kanssa seisovasta pöydästä.

Suunnitelman viimeiset sivut tulostin yhdessä kuopuksen kanssa. Iltaohjelmassa on hiihtoa ja onnekseni pyysin pappaa hiihtoseuraksi jo aamupäivällä. Muuten laiskuus olisi iskenyt illan hämäryydessä. Ja laiskuushan on jotain perisynnistä seuraavaa. Jokainen tavoitteellinen, täysipäinen ihminen välttelee laiskuuden velttoon olotilaan joutumista, sillä silloin voi unohtaa suorittaa. Vai miten se nyt olikaan...?

Varsin raikkaan talvituulen siivittäminä suksimme kukin itselle sopivasti. Suihkussa käydessä totesin, että puhdas pyykki voi odottaa vielä huomiseenkin viikkaajaa. Söimme eilisen rippeet. Opetin kuopukselle legojen rakennustekniikkaa ja esikoiselle hyvien käytöstapojen merkitystä elämässä pärjäämiseen. Iltasatu kertoi sinitukkaisesta tytöstä. Sininen tukka oli kaikille kauhistus. Mutta tyttö oli rohkea ja uskoi omaan siniseen tukkaansa.

Varokaa Hidastajia!

Hidastajia syytetään itsekkäiksi. Hidastajia pidetään työtä välttelevinä laiskureina. Hidastajat eivät tahdo tehdä työtä, joten he eivät kartuta verotuloja, eivätkä siten osallistu täysipäiväisesti yhteiskunnan talouden tukemiseen. Hidastajat vähentävät kulutustaan. He suosivat eettisiä ja ekologisia tuotteita.

Hidastajat ovat vaarallisia. He lietsovat kansanjoukkoihin joutilaisuuden kulttuuria. Hidastelu uhkaa markkinatalouden kaikkivoipaisuutta - mihin maailma enää perustuu, jos ihmiset lakkaavat ostamasta!

En ole ollut järin nopea milloinkaan. Tietoisimman hidastamispäätöksen tein syksyllä 2008. Halusin lisää rauhallisia aamuja pienten lasteni kanssa. Viiden työpäivän sijaan kolme. Kausiluonteisen alan elämäntapayrittäjänä valinta oli luonteva, talvella työ vähentyy muutenkin. Muumit syövät vatsansa täyteen havunneulasia ja vetäytyvät talviunille - niin voi tehdä myös puutarhuri.

Niin minusta tuli hidastaja, downshiftaaja.

Itsekkäät downshiftaajat

Tiistaina 8.2.2011 YLE 2 illassa oli kovaa puhetta suomalaisesta työpahoinvoinnista. Vastakkain olivat työnantajan edustajat ja työelämässä väsyneet, väsymistä tutkineet ja työelämän kehittämistä kannattavat tahot.

Erityisesti keskustelua kirvoitti 3kymppisen naisen, Sanna Wikströmin valinta ryhtyä downshiftaamaan. Vuoden vanhan lapsen äiti ei tahtonut palata kiireiseen ja vaativaan työhönsä, sillä tiesi uupuvansa. Hän sai niskaansa syytöksiä itsekkyydestä. "Kun ei tee töitä, on ottamassa leivän kaikkein köyhimpien ja vähäosaisimpien suusta."

Slow-elämäntavasta, lepoistamisesta ja hidastamisesta on puhuttu hyvin paljon. Yhtä tyhjentävää vastausta siihen, mitä nämä käsitteet tarkoittavat, ei enää taida olla. Kukin hidastaja tekee tavallaan. Mutta yhdistävänä tekijänä varmasti on omien voimavarojen tutkiskelu ja nyky-yhteiskunnan kiirekulttuurin kyseenalaistaminen.

Minulle slow on lupaus hyvinvoinnista: kuluttamalla vähemmän saat lisää hyvinvointia. Ei tarvitse tehdä niin paljon työtä, kun haluaa tinkiä niin sanotusti normaalina pidetyistä kulutusvaatimuksista.

Hidastajat ovat talouselämälle suuri uhka. Mitä useampi alkaa arvostamaan aikaa enemmän kuin rahaa, sitä pienemmäksi kääntyy talouskasvun käppyrät. Sillä talousluvuissa mitataan aina ihmisten ostovoimaa. Koko yhteiskuntamme perustuu ajatukseen "ostan, siis olen".

Kovapintainen liike-elämän edustaja syytti hidastajia hukkaan heitetyistä resursseista. 3kymppiseen suomalaiseen on sijoitettu hurja summa rahaa: koulutukseen, terveydenhoitoon, edullisiin opiskelija-asuntoihin jne. Ja kun on oma vuoro astua takomaa rahaa yhteiskunnan hyvinvoinnin eteen, jättäydytäänkin muodikkaasti hidastamaan.

Nykyinen 50-60 -kymppinen on raivannut omalla työllään paikkansa maailmassa. Kotoa ei välttämättä saanut mitään, ei ollut opintotukia, eikä muitakaan myöhempinä aikoina syntyneitä sosiaalisia tulonsiirtoja. Työllä, omalla työllä. Sillä hankittiin vähä kerrallaan omaisuutta. Joten kyllä ymmärrän "työsukupolven" edustajien kritiikin itsekkäitä downshiftaajia kohtaan.

Mutta entä jos me y-sukupolvelaiset emme haluakaan samanlaista omaisuutta kuin vanhempamme? Niin, eihän meidän sitä hankkia tarvitsekaan, sillä nykyhetken leppoistamisemme maksamme sitten tulevaisuuden perinnöillämme...

No, totta puhuen. Toistaiseksi hidastajat ovat käsittääkseni melko pieni ryhmä, joiden toimilla ei ole kansantaloudellista merkitystä. Suurin osa ikätovereistani ahertaa työn ääressä, maksaa kiltisti asuntolainojaan ja kuluttaa kuuliaisesti markkinoiden tarjontaa. Samalla he kasvattavat uusia suomalaisia ja valmistautuvat toiseen hoivatehtäväänsä seuraamalla kuinka omat vanhemmat nyt tasapainottelevat isovanhempien hoitovastuun edessä.

Kun minä nyt 3kymppisenä hidastelen ja annan aikaa omille lapsilleni, tiedän tulevaisuuteni. Tulen tekemään töitä pitkälle vanhuuten, sillä kuka tulevaisuudessa maksaisi eläkkeeni. Ja tulen myös hoitamaan omat vanhempani, sillä kaikki suuren ikäpolven "työnsuorittajat" eivät mahdu vanhainkoteihin. Hyvä niin. Ehkä me itsekkäät downshiftaajat onnistumme rakentamaan yhteiskunnan, jossa vanhuksia ei tarvitse työntää laitoksiin kuolemaan. Nyky-yhteiskunnassa kaikilla on ensisijainen velvollisuus suorittaa omaa ansiotyötään uupumiseen asti "yhteisen hyvän" tähden. Tulevaisuuden hidastajien yhteiskunnassa kaikilla on ensisijainen velvollisuus tehdä yhteistä hyvää ja ansaita sitten vähän.

Kukkivat lumpeet

Näin unen. Uin järvessä, syvässä vedessä saarien keskellä. Sitten nousin soutuveneeseen ja lähdin kulkemaan veneellä. Etenin kivikkoiseen ja umpeen kasvamassa olevaan salmeen. Jäljellä oli enää vain pieni uoma vapaata vettä, jossa vene saattoi kulkea. Olin tullut paikkaan, jonne järvi loppuu. Unen kesä muuttui talveksi. Vedessä lumpeet kukkivat punaisina ja valkoisina ja kaikki niiden ympärillä oli huurteen peitossa.

Unien tulkinnassa sokkelot, mihinkään johtamattomat portaat ja toistuva harhailu liitetään ihmisen epäselvään elämäntilanteeseen. Voimakkaat väriunet puolestaan viittaavat merkittävään tapahtumaan, kenties tärkeään elämänkäänteeseen.

Pitkään minusta on tuntunut hyvältä kellua virrassa (edellinen bloggaukseni "Tavoitteita vai virrassa kelluntaa). Asiat ovat tapahtuneet ilman suurempia pohdintoja elämän suunnasta. Mutta sittemmin on jokin alkanut vaivata. Tuntuu, että on ryhdyttävä tekemään jotain. Liian kauan on ollut näin. Ja voi niitä päättymättömien, mihinkään johtamattomien portaiden määrää, joita olen unissani kolunnut!

Onko virta tuonut minut rannalle, jossa elämää täytyy suunnata uudelleen? Unessani järvi päättyi. Virrasta on noustava ja ryhdyttävä kävelemään, muuten matka on ohi. Jäljelle jäisi ikuinen pysähtyneisyys kukkivien lumpeiden luona.