Tiistaina 8.2.2011 YLE 2 illassa oli kovaa puhetta suomalaisesta työpahoinvoinnista. Vastakkain olivat työnantajan edustajat ja työelämässä väsyneet, väsymistä tutkineet ja työelämän kehittämistä kannattavat tahot.
Erityisesti keskustelua kirvoitti 3kymppisen naisen, Sanna Wikströmin valinta ryhtyä downshiftaamaan. Vuoden vanhan lapsen äiti ei tahtonut palata kiireiseen ja vaativaan työhönsä, sillä tiesi uupuvansa. Hän sai niskaansa syytöksiä itsekkyydestä. "Kun ei tee töitä, on ottamassa leivän kaikkein köyhimpien ja vähäosaisimpien suusta."
Slow-elämäntavasta, lepoistamisesta ja hidastamisesta on puhuttu hyvin paljon. Yhtä tyhjentävää vastausta siihen, mitä nämä käsitteet tarkoittavat, ei enää taida olla. Kukin hidastaja tekee tavallaan. Mutta yhdistävänä tekijänä varmasti on omien voimavarojen tutkiskelu ja nyky-yhteiskunnan kiirekulttuurin kyseenalaistaminen.
Minulle slow on lupaus hyvinvoinnista: kuluttamalla vähemmän saat lisää hyvinvointia. Ei tarvitse tehdä niin paljon työtä, kun haluaa tinkiä niin sanotusti normaalina pidetyistä kulutusvaatimuksista.
Hidastajat ovat talouselämälle suuri uhka. Mitä useampi alkaa arvostamaan aikaa enemmän kuin rahaa, sitä pienemmäksi kääntyy talouskasvun käppyrät. Sillä talousluvuissa mitataan aina ihmisten ostovoimaa. Koko yhteiskuntamme perustuu ajatukseen "ostan, siis olen".
Kovapintainen liike-elämän edustaja syytti hidastajia hukkaan heitetyistä resursseista. 3kymppiseen suomalaiseen on sijoitettu hurja summa rahaa: koulutukseen, terveydenhoitoon, edullisiin opiskelija-asuntoihin jne. Ja kun on oma vuoro astua takomaa rahaa yhteiskunnan hyvinvoinnin eteen, jättäydytäänkin muodikkaasti hidastamaan.
Nykyinen 50-60 -kymppinen on raivannut omalla työllään paikkansa maailmassa. Kotoa ei välttämättä saanut mitään, ei ollut opintotukia, eikä muitakaan myöhempinä aikoina syntyneitä sosiaalisia tulonsiirtoja. Työllä, omalla työllä. Sillä hankittiin vähä kerrallaan omaisuutta. Joten kyllä ymmärrän "työsukupolven" edustajien kritiikin itsekkäitä downshiftaajia kohtaan.
Mutta entä jos me y-sukupolvelaiset emme haluakaan samanlaista omaisuutta kuin vanhempamme? Niin, eihän meidän sitä hankkia tarvitsekaan, sillä nykyhetken leppoistamisemme maksamme sitten tulevaisuuden perinnöillämme...
No, totta puhuen. Toistaiseksi hidastajat ovat käsittääkseni melko pieni ryhmä, joiden toimilla ei ole kansantaloudellista merkitystä. Suurin osa ikätovereistani ahertaa työn ääressä, maksaa kiltisti asuntolainojaan ja kuluttaa kuuliaisesti markkinoiden tarjontaa. Samalla he kasvattavat uusia suomalaisia ja valmistautuvat toiseen hoivatehtäväänsä seuraamalla kuinka omat vanhemmat nyt tasapainottelevat isovanhempien hoitovastuun edessä.
Kun minä nyt 3kymppisenä hidastelen ja annan aikaa omille lapsilleni, tiedän tulevaisuuteni. Tulen tekemään töitä pitkälle vanhuuten, sillä kuka tulevaisuudessa maksaisi eläkkeeni. Ja tulen myös hoitamaan omat vanhempani, sillä kaikki suuren ikäpolven "työnsuorittajat" eivät mahdu vanhainkoteihin. Hyvä niin. Ehkä me itsekkäät downshiftaajat onnistumme rakentamaan yhteiskunnan, jossa vanhuksia ei tarvitse työntää laitoksiin kuolemaan. Nyky-yhteiskunnassa kaikilla on ensisijainen velvollisuus suorittaa omaa ansiotyötään uupumiseen asti "yhteisen hyvän" tähden. Tulevaisuuden hidastajien yhteiskunnassa kaikilla on ensisijainen velvollisuus tehdä yhteistä hyvää ja ansaita sitten vähän.
tiistai 8. helmikuuta 2011
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti