Hiihtämässä, hitaammin ja nopeammin

Hiihto. Jalo, suomalainen tapa liikkua talvisessa metsämaastossa. Toiset sitä inhoavat ja toisille se on kuin huumetta. Ladulle on päästävä.

Joulupaketista löytyi sukset nuorimmaiselle. Nyt pääsemme hiihtämään kaikki yhdessä.
Suhtaudun hiihtämiseen tarmokkaasti monen vähähiihtoisen talven jälkeen. Tavoitteena kohentaa kuntoa. Hiki pitää saada ja kilometrejäkin.

Eilen lasten ja papan kanssa yhdessä ladulla. Pappa hiihdätti nuorempaa. Itse lähdin ladulle vanhemman kanssa. Alkumatka sujui hyvin, mutta sitten pikku-hiihtäjä väsyi. Taisi äiti liikaa neuvoakin. Eteneminen muuttui tahmeaksi. Hyvä on, tällä hiihtokerralla ei äiti ehdi omalle hikikierrokselle. Nyt on hidastettava ja suostuttava olemaan äiti kiukkuiselle. Hiihtelin hieman edellä antaen tilaa tunteenpurkauksille. Odotellessa kuuntelin kevyen pakkaslumen leijailua ja tikan nakutusta. Niin kaunis on talvinen metsä, mikäs tässä on katsellessa. Vaikka lähtiessä mielessä olikin kuntoliikunta, niin olkoon. Ehtisin toisen kerran.

Takaa tuleva hiihtäjä, vanhempi nainen, kuului sanovan huutavalle lapselle " onko hiihtäminen vaivalloista?" Minun kohdalla nainen huomautti, että lapsi itkee tuolla. Katsoin häntä sanomatta mitään. Pian takaa huhki kaksi muuta seniorihiihtäjää, mies ja nainen. Heidän vauhdikkaasti eteneviä selkiä katsellessa pohdiskelin, että hidastaminen on pelottavaa. Hiihtoladulla hidas hiihtäjä on muille ohitettava kohde. Ladulla seisoskelija vallan outo tapaus.

Olkoonkin, että yleensä hiihtämään mennään nimenomaan kuntoilemaan ja nopea eteneminen kuuluu asiaan, en voinut olla ajattelematta tilanteen yhteyttä muuhun ihmiselämään. Elämänrytmin hidastaminen voi tuntua pelottavalta. Entä jos hetkellinen hidastaminen johtaa siihen, että ei enää pääse kiinni nopeuteet? Jos sallii itselleen joutilaita päiviä, ehkä laiskistuu, eikä enää viitsi entiseen tapaan tarttua asioihin. Ei saa enää aikaiseksi, asiat jää tekemättä.

Joululomalla nukuttiin pitkään, oleskeltiin kotona ja vähän hiihdettiin. Loman jälkeen paluu arkeen on tuntunut hyvältä. Joutilaasta rytmistä on ollut mukava vaihtaa astetta vauhdikkaampaan. Aamukuudelta herätys tapahtuman täyteisiin päiviin.

Eilen palasin hiihtoladulle uudelleen illalla. Tällä kertaa yksikseni. Vauhti ei ollut kadonnut minnekään (tosin eipä sitä nyt niin kovin olekaan...). Ympäröivän talvimetsän ihailun sijaan hiki virtasi ja liikunnan aikaansaamat mielihyvähormonit valtasivat kehon.

Hiihto. Tuo jalo tapa liikkua talvisessa metsässä. Käytettävissä hitaammin tai äärimmäisellä nopeudella. Hoitaa niin sielua kuin ruumistakin. Toimii. Suosittelen!