Neljäs idealistin talvi menossa. Omatoimisessa työllistämisessä on haasteensa. Yksi niistä liittyy työtilan järjestämiseen. Kun kerran tavoitteena on yhdistää koti, perhe-elämä ja työ saumattomasti, niin työtilan tulee olla kotona. Työnteko ei ole ajankohdasti kiinni ja lasten sairastellessa voi mainiosti edistää projekteja pikkupotilaan nukkuessa (tai vaikeroidessa, jolloin työstä ei tietenkään tule mitään). Työtila kotona ei myöskään lisää kustannuksia vaan päinvastoin siitä saa tehdä vähennyksen verotukseen.
Aloitin talomme ylimmässä kerroksessa. Talvisen työaamun ensimmäinen toimenpide oli pönttöuunin lämmittäminen. Puolille päiville palelsi. Iltapäivästä oli liian kuuma ja huoneilma hapetonta. Seuraavan syksyn saapuessa ajatus kylmyyden kangistamista sormista näppäimillä johti muutokseen. Siirsin työpisteen keskikerrokseen talon lämpimimpään huoneeseen. Tarkenin mainiosti, mutta valitettavasti työtila oli samalla myös makuuhuone. Töistä ei siis päässyt eroon unissakaan - jotain rajaa työn ja levon suhteen sentään pitää olla!
Saapui uusi syksy. Edessä uusi muutto. Kantaessani työhuoneeni sisältöä vuokratiloihin puolisoni harras toive täyttyi. "Nyt sentään menet oikeasti töihin!" Vuokratilaa perustelin kotona käynnissä olevalla remontilla, työajan tehokkuuden parantamisella ja oman työotteen kehittämisellä. Sosiaalisuuskin lisääntyi, sillä vuokratiloissa oli myös muita toimijoita.
Tänään istun autuaan onnellisena täyteen ahdetussa pikkuhuoneessa talomme ylimmässä kerroksessa. Ympärilläni on kaikki minun pienet aarteeni: puutarhakirjat, mittauslaitteet, käsityötarvikkeet ja tuunattu "vintagenäyttö". Päivällä voin katsella naapuritalon ohitse avautuvaa ojanvarren maisemaa. Illalla pimeyttä ja naapurin ulkovaloa. Huoneen ahtaus pitää muun perheen ulkopuolella, mutta olen sopivasti tavoitettavissa. Näin juuri sen pitää olla - älä kulje ajopuuna, vaan ankkuroidu omaan satamaasi ja anna juurten kasvaa.
