Hidastajan viikkoraportti osa 1.

Maanantai - "työpäivä"

Hidastaja raivostui aamulla. Liikkeelle lähtö oli taas takkuista. Lasten vaatteita ei löytynyt tai ne olivat jääneet liian pieniksi. Itsesyytöksiä aikaansaamattomasta äitiydestä - ei edes huomaa lasten kasvaneen ulos vaatteistaan!

Reippaan hoitoon- ja kouluunvientikävelyn jälkeen energia pursusi ja kohdentui jälkeläisten vaatekaapille. Liian pienet pinoon kaapin päälle odottamaan kiertoon lähtöä. Inventoinnin tuloksena tietous vaatevarojen merkittävästä hupenemisesta. Tätä siis kasvukivut teettää.

Tuumasta toimeen. Toppahousut valmistuvat nyt. Materiaalina käytöstä poisjäänyt tikkipäiväpeitto toppahousujen lämmitykseen ja pintaan Eurokankaan ale-korista hankittua ihan oikeaa, kosteutta hylkivää ulkoilukangasta. Housujen pariksi tuunataan vanhasta talvitakista hieman toimivampi - pitkää helmaa lyhyemmäksi, kiinnitysvälineet kuntoon ja pehmoheijastin rintaan.

Illalla yhdessä hiihtokouluun, jonne kaikesta kauniista slow-elämäpuheesta huolimatta tulee armoton kiire. Hiihto riemastuttaa kaikkia. Mutta sen jälkeen on taas hoppu, että ehtii nukkumaan. Paitsi ompelija, sillä toppahousut ovat vielä kesken.


Tiistai - melkein jo työpäivä

Aamulla totesimme taas yhdessä, että ehtimistä joudumme harjoittelemaan jatkossakin. Väsytti, joskin mieli hyvä. Lapsi riemuitsi uusista ulkovaatteistaan. Aamuiselta kävelyltä (hoitoon&kouluun) palasi kotiin, koska teen työtä kotona. Edelleen väsytti, enkä voinut vastustaa ihan vain pieniä nokosia.

Heräsin tunnin kuluttua. Palelin ja kroppa kihisi. "Nyt jumankauta hommiin!" Voi kuinka hyvää tekeekään uni kesken työpäivän (tai vaikka ihan alkuunkin...). Energisenä ja voimaantuneena asetuin tietokoneen ääreen ja ryhdyin tulokselliseen työhön.

Josta havahduin myöhään iltapäivällä, kun piti olla jo lapsia hakemassa. Kiiruhdin, niin minä hitaan elämäntavan kannattaja; minä kiiruhdin kohti yhteiskunnan tarjoamaa äitien ansiotyöhön vapauttaa järjestelmää nimeltä päiväkoti.

Illalla tein lumitöitä. Niitä tänä talvena on riittänyt. Myöhemmin valmistin päivällistä, josta tuli hyvin maukasta. Tuli rätisi puuhellassa. Lapset leikkivit sovussa. Selailin sisustuslehden uusinta numeroa. Voi tätä kotoilun onnea.


Keskiviikko - todellinen työpäivä

Että ollaankin hyviä. Ehtimisharjoitukset eivät ole menneet hukkaan. Minäkin työn kimpussa ennätyksellisen aikaisin.

Työn alla olevasta suunnitelmasta on tulossa loistava. Koen onnistumista (työhyvinvoinnin edellytys) ja nautin työstäni. Suunnitelma myös valmistuu tämän työpäivän aikana. Sekin tuntuu hyvältä. Työpäivään sisältyy myös ylellisyys: lounas yhdessä puolison kanssa seisovasta pöydästä.

Suunnitelman viimeiset sivut tulostin yhdessä kuopuksen kanssa. Iltaohjelmassa on hiihtoa ja onnekseni pyysin pappaa hiihtoseuraksi jo aamupäivällä. Muuten laiskuus olisi iskenyt illan hämäryydessä. Ja laiskuushan on jotain perisynnistä seuraavaa. Jokainen tavoitteellinen, täysipäinen ihminen välttelee laiskuuden velttoon olotilaan joutumista, sillä silloin voi unohtaa suorittaa. Vai miten se nyt olikaan...?

Varsin raikkaan talvituulen siivittäminä suksimme kukin itselle sopivasti. Suihkussa käydessä totesin, että puhdas pyykki voi odottaa vielä huomiseenkin viikkaajaa. Söimme eilisen rippeet. Opetin kuopukselle legojen rakennustekniikkaa ja esikoiselle hyvien käytöstapojen merkitystä elämässä pärjäämiseen. Iltasatu kertoi sinitukkaisesta tytöstä. Sininen tukka oli kaikille kauhistus. Mutta tyttö oli rohkea ja uskoi omaan siniseen tukkaansa.

Varokaa Hidastajia!

Hidastajia syytetään itsekkäiksi. Hidastajia pidetään työtä välttelevinä laiskureina. Hidastajat eivät tahdo tehdä työtä, joten he eivät kartuta verotuloja, eivätkä siten osallistu täysipäiväisesti yhteiskunnan talouden tukemiseen. Hidastajat vähentävät kulutustaan. He suosivat eettisiä ja ekologisia tuotteita.

Hidastajat ovat vaarallisia. He lietsovat kansanjoukkoihin joutilaisuuden kulttuuria. Hidastelu uhkaa markkinatalouden kaikkivoipaisuutta - mihin maailma enää perustuu, jos ihmiset lakkaavat ostamasta!

En ole ollut järin nopea milloinkaan. Tietoisimman hidastamispäätöksen tein syksyllä 2008. Halusin lisää rauhallisia aamuja pienten lasteni kanssa. Viiden työpäivän sijaan kolme. Kausiluonteisen alan elämäntapayrittäjänä valinta oli luonteva, talvella työ vähentyy muutenkin. Muumit syövät vatsansa täyteen havunneulasia ja vetäytyvät talviunille - niin voi tehdä myös puutarhuri.

Niin minusta tuli hidastaja, downshiftaaja.

Itsekkäät downshiftaajat

Tiistaina 8.2.2011 YLE 2 illassa oli kovaa puhetta suomalaisesta työpahoinvoinnista. Vastakkain olivat työnantajan edustajat ja työelämässä väsyneet, väsymistä tutkineet ja työelämän kehittämistä kannattavat tahot.

Erityisesti keskustelua kirvoitti 3kymppisen naisen, Sanna Wikströmin valinta ryhtyä downshiftaamaan. Vuoden vanhan lapsen äiti ei tahtonut palata kiireiseen ja vaativaan työhönsä, sillä tiesi uupuvansa. Hän sai niskaansa syytöksiä itsekkyydestä. "Kun ei tee töitä, on ottamassa leivän kaikkein köyhimpien ja vähäosaisimpien suusta."

Slow-elämäntavasta, lepoistamisesta ja hidastamisesta on puhuttu hyvin paljon. Yhtä tyhjentävää vastausta siihen, mitä nämä käsitteet tarkoittavat, ei enää taida olla. Kukin hidastaja tekee tavallaan. Mutta yhdistävänä tekijänä varmasti on omien voimavarojen tutkiskelu ja nyky-yhteiskunnan kiirekulttuurin kyseenalaistaminen.

Minulle slow on lupaus hyvinvoinnista: kuluttamalla vähemmän saat lisää hyvinvointia. Ei tarvitse tehdä niin paljon työtä, kun haluaa tinkiä niin sanotusti normaalina pidetyistä kulutusvaatimuksista.

Hidastajat ovat talouselämälle suuri uhka. Mitä useampi alkaa arvostamaan aikaa enemmän kuin rahaa, sitä pienemmäksi kääntyy talouskasvun käppyrät. Sillä talousluvuissa mitataan aina ihmisten ostovoimaa. Koko yhteiskuntamme perustuu ajatukseen "ostan, siis olen".

Kovapintainen liike-elämän edustaja syytti hidastajia hukkaan heitetyistä resursseista. 3kymppiseen suomalaiseen on sijoitettu hurja summa rahaa: koulutukseen, terveydenhoitoon, edullisiin opiskelija-asuntoihin jne. Ja kun on oma vuoro astua takomaa rahaa yhteiskunnan hyvinvoinnin eteen, jättäydytäänkin muodikkaasti hidastamaan.

Nykyinen 50-60 -kymppinen on raivannut omalla työllään paikkansa maailmassa. Kotoa ei välttämättä saanut mitään, ei ollut opintotukia, eikä muitakaan myöhempinä aikoina syntyneitä sosiaalisia tulonsiirtoja. Työllä, omalla työllä. Sillä hankittiin vähä kerrallaan omaisuutta. Joten kyllä ymmärrän "työsukupolven" edustajien kritiikin itsekkäitä downshiftaajia kohtaan.

Mutta entä jos me y-sukupolvelaiset emme haluakaan samanlaista omaisuutta kuin vanhempamme? Niin, eihän meidän sitä hankkia tarvitsekaan, sillä nykyhetken leppoistamisemme maksamme sitten tulevaisuuden perinnöillämme...

No, totta puhuen. Toistaiseksi hidastajat ovat käsittääkseni melko pieni ryhmä, joiden toimilla ei ole kansantaloudellista merkitystä. Suurin osa ikätovereistani ahertaa työn ääressä, maksaa kiltisti asuntolainojaan ja kuluttaa kuuliaisesti markkinoiden tarjontaa. Samalla he kasvattavat uusia suomalaisia ja valmistautuvat toiseen hoivatehtäväänsä seuraamalla kuinka omat vanhemmat nyt tasapainottelevat isovanhempien hoitovastuun edessä.

Kun minä nyt 3kymppisenä hidastelen ja annan aikaa omille lapsilleni, tiedän tulevaisuuteni. Tulen tekemään töitä pitkälle vanhuuten, sillä kuka tulevaisuudessa maksaisi eläkkeeni. Ja tulen myös hoitamaan omat vanhempani, sillä kaikki suuren ikäpolven "työnsuorittajat" eivät mahdu vanhainkoteihin. Hyvä niin. Ehkä me itsekkäät downshiftaajat onnistumme rakentamaan yhteiskunnan, jossa vanhuksia ei tarvitse työntää laitoksiin kuolemaan. Nyky-yhteiskunnassa kaikilla on ensisijainen velvollisuus suorittaa omaa ansiotyötään uupumiseen asti "yhteisen hyvän" tähden. Tulevaisuuden hidastajien yhteiskunnassa kaikilla on ensisijainen velvollisuus tehdä yhteistä hyvää ja ansaita sitten vähän.

Kukkivat lumpeet

Näin unen. Uin järvessä, syvässä vedessä saarien keskellä. Sitten nousin soutuveneeseen ja lähdin kulkemaan veneellä. Etenin kivikkoiseen ja umpeen kasvamassa olevaan salmeen. Jäljellä oli enää vain pieni uoma vapaata vettä, jossa vene saattoi kulkea. Olin tullut paikkaan, jonne järvi loppuu. Unen kesä muuttui talveksi. Vedessä lumpeet kukkivat punaisina ja valkoisina ja kaikki niiden ympärillä oli huurteen peitossa.

Unien tulkinnassa sokkelot, mihinkään johtamattomat portaat ja toistuva harhailu liitetään ihmisen epäselvään elämäntilanteeseen. Voimakkaat väriunet puolestaan viittaavat merkittävään tapahtumaan, kenties tärkeään elämänkäänteeseen.

Pitkään minusta on tuntunut hyvältä kellua virrassa (edellinen bloggaukseni "Tavoitteita vai virrassa kelluntaa). Asiat ovat tapahtuneet ilman suurempia pohdintoja elämän suunnasta. Mutta sittemmin on jokin alkanut vaivata. Tuntuu, että on ryhdyttävä tekemään jotain. Liian kauan on ollut näin. Ja voi niitä päättymättömien, mihinkään johtamattomien portaiden määrää, joita olen unissani kolunnut!

Onko virta tuonut minut rannalle, jossa elämää täytyy suunnata uudelleen? Unessani järvi päättyi. Virrasta on noustava ja ryhdyttävä kävelemään, muuten matka on ohi. Jäljelle jäisi ikuinen pysähtyneisyys kukkivien lumpeiden luona.