Västäräkkien keikutelessa kivillä verkkainen talviaikani vaihtui hektiseen kevätsesonkiin. Ihmiset kaipasivat apua ja neuvoja lumen alta esiintuleville pihoilleen. Olen rymistellyt paikasta toiseen ja venyttänyt päivää. Tuntuu hyvältä olla tarpeellinen. Tuntuu mahdottomalta ehtiä palvelemaan jokaista tarvitsijaa. Käykö niin, että jos en ehdi palvelemaan asiakastani heti, hän kääntyy kannoillaan ja hakee palvelun muualta?Voisiko asiakkuuksissa toimia slow-hengen mukaan? Kotimme remontinteon alkuvuosilta muistan tilanteen, jossa urakoitsija tuumasi minulle, että "nyt vauhti pois!". Olimme irrottaneet lämminvesivaraajan ja purkeneet vessaa remontin tieltä. Olimme varautuneet olemaan ilman lämmintä vettä. Menin ilmoittamaan, että nyt saisi aloittaa uuden rakentamisen. Urakoitsijan kommentti tuntui tylyltä. Miten hän voi arvioida meidän aikatauluja?
Tänä aamuna olen ottanut aikaa ajattelemiselle. Lueskelin Timo Lampikosken kirjaa "Hidasta!". Hän kuvailee italialaista kulttuuria. Italialainen osaa hidastella tehtävien hoitamisessa. Asiakkaalle saatetaan ensin sanoa, että pyyntö on mahdoton, ei tule onnistumaan. Mutta silti asiat lopulta sujuvat.
Yrittäjä elää asiakkaistaan. Yrittäjämisen vapauteen kuuluu mahdollisuus suunnitella omaa ajankäyttöä. Kas tässäpä mehevä ristiriita. Vai voisiko yrittäjä ohjata asiakkaansa aikatauluja? Voisiko asiakassuhteissaan välittää slow-henkistä elämäntyyliä?
Meidän vessa. Siinä ei ollut seinää. Pöntöllä istuessa saatoit tervehtiä eteiseen tulijoita. Kun saatiin seinä, siellä ei ollut valoja. Mutta se valmistui aikanaan. Ihastuksesta pakahtuen istuin siellä iltaisin hämmästellen, "tässä se nyt on, uusi vessa".
Nykyään vessa-suhde on hyvin käytännöllinen. Kerran niin uuden, ihanan ja loisteliaan siivouskin lykkääntyy muun kiireisemmän tieltä. Kunnes iskee hurja inspiraatio ja vessa saa loistonsa hetkeksi.
Alakerrassa odottaa uusi vessaprojekti. Siinä ei ole seinää eikä valoja. Sen paikalla on valtava määrä roinaa ja utuisia haavekuvia.
